No niin. Nyt on virallisesti blogi avattu. Ei siitä sen enempää.
Kello on 11:41 ja minä olen kotona, totta kai. Missä muuallakaan? Ei minulla ole elämää, ei ole ollut vuosiin. Koskaan. Olen 19-vuotias, ja sairauslomapäiväni tulivat juuri täyteen. En siis tule saamaan enää rahaa mistään, mutta ei sen väliä. Mihin minä rahaa tarvitsisin? En käy koskaan missään enkä tee koskaan mitään. Viime viikkoina päivät ovat alkaneet noudattaa samaa kaavaa; nukun, nukun ja nukun lisää. Aina kun herään heitän lisää unilääkkeitä naamaan ja jatkan nukkumista. Nyt olen ihme kyllä hereillä, mutta nukuinkin koko aamupäivän. Kohta menen taas nukkumaan.
Päivistä selviää helpoiten, kun ohittaa ne nukkumalla. Ei tarvitse ajatella mitään eikä tehdä mitään. Ainoastaan hevonen vaatii huomiota muutaman tunnin ajan päivässä, jonka jälkeen voikin mennä taas nukkumaan. Omatunto kolkuttaa hevosen takia koko ajan, koska en jaksa liikuttaa ja hoitaa sitä niin hyvin kuin pitäisi. Onneksi se saa ruokaa ja hoitoa tallin puolesta ihan tarpeeksi, mutta on se vähän sääli pitää hyvää hevosta tyhjänpanttina. Mutta kun en vaan jaksa. Joku saa siitä vielä hyvän hevosen, sitten kun minua ei enää ole. Parhaan hevosen.
En minä aina ole näin negatiivinen, mutta viime aikoina masennus ja persoonallisuushäiriö ovat iskeneet tätä tyttöä maahan enemmän kuin jaksan kantaa. Minut poistettiin hoidon piiristä terveenä, joten ei ole edes ketään kenelle soittaa tai minne mennä hakemaan apua. Enkä tiedä, haluanko edes apua. Yritin jo kertaalleen soittaa lääkärille, mutta puhelimessa jonottaessani tajusin, ettei minulla ole mitään sanottavaa hänelle ja suljin luurin. En vaan saanut suutani auki.
Taidan mennä nukkumaan.
