Taas löysin itseni miettimästä sitä vaihtoehtoa, että myisin hevoseni pois. Se ansaitsee niin paljon enemmän kuin mitä minä pystyn sille antamaan. Joskus kauan sitten luin koulukirjasta jonkun filosofin sanoman virkkeen: "Hyvää ei ole se, mitä haluamme vaan se, mikä on oikein." Haluaisin pitää hevoseni, mutta tiedän, ettei se olisi oikein. Tiedän, että hevonen olisi onnellisempi jossain muualla ja se menee minulla turhaan hukkaan. Siitä olisi vaikka mihin, ja minä vaan taluttelen sitä maastossa (ja pitää muistaa, että koirat ovat taluttelua varten, hevoset liikutetaan ratsastaen, kuten minulle on sanottu) eikä se pääse toteuttamaan lahjojaan. Olen yrittänyt parhaani, mutta silti huono omatunto soimaa koko ajan. Ei minusta ollutkaan tähän, haukkasin liian ison palan kerralla.

Rakastan hevostani ja siksi haluan sille parasta. Juuri selasin ostoilmoituksia, mutta ei kukaan taida haluta tuollaista hevosta. Se ei ole automaatti, jolla voi köpötellä maastossa pitkin ohjin ja esittää piffit ja paffit sormia napsauttamalla. Siksi olen myös miettinyt sitä, että päästäisin sen vihreämmille laitumille. Siellä kukaan ei enää löisi sitä eikä potkisi sitä kannuksilla vain siksi, ettei se ymmärrä mitä siltä pyydetään. Tunnetustihan suurinta rakkautta on osata päästää irti... Mutta tuntuu, että olisi väärin tappaa hevonen vain siksi, etten löydä sille uutta kotia ja etten itse osaa hoitaa sitä. Vaikka ei kai hevonen osaa surra menetettyä elämäänsä.

Tämä on taas tällaista ajatustenvirtaa, viime yönä tuli taas otettua yliannostus unilääkkeitä ja pää on vieläkin sekaisin. Tekisi mieli vain mennä peiton alle ja jäädä sinne. En oikeasti enää tiedä, mitä tekisin tuon hevosen tai oman elämäni kanssa. En vaan enää jaksa.